Torstai (2.11)
En koskaan pysty tekemään vastapalvelusta läheisilleni ja ystäville. En osaa kiittää heitä tarpeeksi, saamastani avusta.
Ei ole olemassa niin merkitseviä sanoja, joilla voin kiitollisuuttani korostaa........
Aviomieheni kuuntelee minua, jos haluan. Aina en halua kuitenkaan hänelle asiasta puhua, hän on siihen liian läheinen. Hän pelkää kysyä minulta asioita, jos hän sanoo jotain väärin. Mutta tiedän, että voin aina häneen tukeutua. Hänellä on paljon töitä ja väsyneenä kotiin tullessaan yritän olla pirteä enkä aina puhua vaan itsestäni.
Minulla on kaksi lasta. He halaavat minua, itkevät kanssani, ovat huolestuneita. Mutta miksi rasitan asioillani rakkaita lapsiani, en halua tehdä sitä heille.
Kaksi lapsenlasta, 5- ja 3- vuotiaat. Minun kultakimpaleet. He ovat usein Mummolassa, montakin yötä peräkkäin. Voiko ihanampaa roolia olla kuin Mummous? 3-vuotias timanttini kertoi omalle äidilleen; "Mummo on nyt tosi pipi. Laitan hänelle laastarin ja vien yläkertaan lepäämään".
Sisarukseni ovat minulle aina olleet erittäin läheisiä. Tiedän, että he kuuntelevat. Voin soittaa heille milloin vain, he "jaksavat" kuunnella. Viestit kulkee monia kertoja päivässä.
Muut sukulaiset, ystävät ja työkaverit, heiltä olen saanut apua. Olen todella kiitollinen heille. Vierailu, puhelinsoitto, tekstiviesti, Messenger viesti, kommentointi Facebook sivulleni....arvostan niitä kaikkia todella paljon ja ne yhteydenotot antavat minulle henkistä tukea. Olen saanut myös viestejä vierailta ihmisiltä blogisivuni kautta. Toivon, että voin olla jollekin vertaistukena.
Haluan jutella muiden kanssa myös muista asioista, en aina vaan itsestäni. Mitä heille kuuluu, mikä asia heidän mieltä painaa jne. Kenenkään oma suru ei ole väheksyttävää, se on oma sen hetkinen tunne.
Aina en jaksa vierailuja, mutta olen tällä hetkellä itsekäs ja sanon suoraan jos haluan olla yksikseni.
Meillä kaikilla on elämässämme vaikeuksia. En ole yksin surussani. Monet murehtivat, oli se sitten sairaus, avioero, leskeys, oman lapsen kuolema, lapsettomuus, rahavaikeudet, traumaattinen lapsuus........
Olen myös erittäin vihainen itselleni. Kuinka olen näin heikko henkisesti, miksi en osaa ajatella positiivisesti, toiveikkaasti, miksi rasitan muita murheillani, aivan kuin maailmassa ei olisi suurempia murheita? Kuinka moni äiti ja isä tälläkin hetkellä suree oman pienen lapsensa sairauden kamppailua.
Olen kuunnellut paljon musiikkia ja moni onkin linkittänyt minulle koskettavia lauluja.
Ellinoora, Elefantin paino
Kuuntele
Sanni, kelpaat kelle vaan
Kuuntele
Pitää osata ajatella positiivisesti, mutta aina en siihen pysty. Itken kun siltä tuntuu, olen toiveikas kun sen aika on. Kaikki on minulle vielä niin uutta, olenko vieläkin shokkitilassa? Minulla on oikeus tuntea sisimmäni mitä haluan!
Olen ollut yhteydessä Syöpäyhdistykseen ja sain heidän kautta tukihenkilön. Tarvitsen varmasti myös hänen apuaan.
Suomen Syöpäyhdistys, linkki
Te kaikki rakkaat tiedätte, ketä teistä tarkoitan. KIITOS.
