Olen normaalisti lauantaina töissä aamuvuorossa. Yritän olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta pelokkaat ajatukset ovat koko ajan silti mielessä.
Käyn välillä katsomassa salaa kännykkääni. Odotan pelon sekaisin tuntein Mehiläisen laboratoriotuloksia, näen ne itse kätevästi reaaliajassa OmaMehiläisen mobiilisovelluksesta. Ei vastauksia.....
Sunnuntai (10.9)
Äitini sai heinäkuussa laajan aivoverenvuodon, ja on edelleen hoidossa sairaalassa. Menemme siskoni (meitä tyttäriä on siis 4) kanssa äitiämme katsomaan, sovimme treffit sairaalan pihalle. Jo automatkalla sairaalaan näen verikoevastaukset, mitkä eivät näytä hyviltä. Ei, en käytä puhelinta samalla kun ajan?? Pyydän heti soittopyynnön hoitavalle lääkärilleni.
Vierailu sairaalassa menee joten kuten, en kuitenkaan ole aivan oma itseni. Odotan soittoa.....
Lähdemme pois äitini luota, ajelen yksin kotiin päin. Puhelin soi. Muistan ikuisesti sen kohdan tiestä, silta, työmaan vuoksi liikennevalot, odotan vuoroani liikennevaloissa. Todella, lymfosyytti arvot ovat huolestuttavan koholla. Lääkäri lupasi tehdä lähetteen hematologille. En muista puhelusta paljoa. En itke, sen aika on myöhemmin.
Maanantai (11.9)
Onneksi minulla on kattava sairauskuluvakuutus, ilman omavastuuta. Olen ottanut sen jo vuonna 2004. Niihin aikoihin sain diagnoosin Hortonin neuralgia, Sarjoittainen päänsärky. Silloin sain kokea kuinka paljon sairastaminen aiheuttaa rahanmenoa. Eihän vakuutus korvaa päänsärkyyn liittyviä menoja, mutta tulevaisuutta ajatellen muita mahdollisesti tulevia sairauksia. Erään työkaverin kanssa puhuimme asiasta yövuorossa ja päätimme olla ennakkoon fiksuja ja ottaa vakuutus, kuinka mahtava idea se oli.
Olen huolestunut, kuinka kauan joudun odottamaan hematologille pääsyä. Joten hätäisenä persoonana taas Mehiläiseen, tällä kertaa Turkuun, hematologin luokse.
Siellä dosentti, sisätautien erikoislääkäri/hematologi ottaa minut vastaan. Aloitan kertomalla alusta oireeni ja tutkimusten yhteydessä hän löytää myös molemmista kainaloista sekä nivuksista suurentuneita rauhasia. Tutkimusten ja olemassa olevien tulosten perusteella hän tekee lähetteen Tyksin päivystykseen, jossa suunnitellaan tutkimukset lymfoomaa (imusolmukesyöpä) ajatellen. Samalla tämä huolehtiva lääkäri tekee myös lähetteen hematologin poliklinikalle Tyksiin.
Itken vastaanotolla, hieman. Lääkäri on empaattinen ja lohduttaa. Muistan hänen viimeiset sanat kun poistun vastaanotolta; Saat hoidot ja olet jouluun mennessä kunnossa.
Menen Mehiläisen "maksuluukulle". Tärisevin käsin ojennan Kelakorttini....en tahdo löytää pankkikorttia kukkarostani. Romahdan itkuun, eikä maksamisesta tahdo tulla mitään. Pahoittelen virkailijalle itkuani ja saan vain soperrettua, aina ei uutiset ole hyviä.
Kävelen liukuovista ulos, ulkona paistaa aurinko. Askel on painava ja raskas, tunne että sydän pysähtyy. Miksi matka autolleni kestää näin kauan. Itken, en välitä muiden katseista. Miksi muut ihmiset puhuvat iloisesti toisilleen, miksi he nauravat, hymyilevät.... tunnen olevani niin yksin.
Ajan T-sairaalan päivystykseen. Siellä hoitaja pahoittelee jo etukäteen maanantai iltapäivän ruuhkaa. Ei se minua haittaa, jaksan kyllä odottaa.
Kuulen kun "akvaariossa" päivystävä lääkäri lukee saamaansa lähetettä minusta, puristelee päätään ja sanoo; Ei kaulan ultraääni ole päivystys asia. Se loukkaa minua, sanathan eivät olleet tarkoitettu minun kuultavaksi.
Lääkäri tulee muutaman kerran odotus aulaan luokseni, kyselee henkilökohtaisia asioitani muiden kuullen. Oliko se sopivaa, ei mielestäni, mutta en välitä.
Asiani ei ollut päivystyksellinen, ymmärrän sen kyllä.
Keskiviikko (13.9)
Olen saanut Tyksiin ajan hematologin poliklinikalle viikon päähän ja sen vuoksi käyn T-sairaalassa laboratoriossa. Näin verikoe vastaukset ovat silloin kaikki nähtävissä.
Hätäinen minä menen Turun Mehiläiseen kaulan alueen ultraääneen.
Muutama lause UÄ-vastauksesta:
Kookkaat patologiset imusolmukepaketit. Lymfooma on hyvin mahdollinen. Koepalaa ei oteta, koska kokonainen imusolmuke näytteeksi lienee järkevämpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti