Diagnoosi - syöpä

tiistai 2. tammikuuta 2018

Hiukset, osa 1

Mieti omia hiuksiasi. Laita vaikka sormesi hiussortuviisi ja koskettele niitä.

Olet kampaamossa ja kampaaja laittaa väriä tukkaasi. Värisuti vaeltelee järjestelmällisesti hiuspohjassasi ja värimassa tuntuu mukavan viileältä. Väri saa vaikuttaa ja lopulta se pestään lämpimällä vedellä pois. Hoitoaineen vaikuttaessa kampaaja hieroo päänahkaasi, suljet silmäsi ja rentoudut.
Mietitte luottokampaajasi kanssa mahdollisesti uutta hiustyyliä vai olisiko sittenkin turvallisempaa mennä saman kaavan mukaan, tasoitellaan vaan latvoja. Alkaa yhdistelmä saksien ääni ja kampaajan näppärät kädet. Fööni ja harja alkavat yhteistyön. Tunnet harjan päänahkaa vasten, miten miellyttävää onkaan kun harja kulkee pitkin hiuspohjaa.

Kampaamo käynnin jälkeen hiuksesi ovat ihanan kuohkeat, ryhdikkäät ja aivan kuin itsetuntosikin nousisi kun tukkasi on hyvin. Ne ovat terveet ja ilmavat, pysähdyt peilin eteen katselemaan niitä hieman pitemmäksi aikaan kuin yleensä.

Suihkusta tullessa kiedot pyyheliinan turbaaniksi päähäsi. Myöhemmin avaat turbaanin ja harjaat märkää tukkaasi ja ne tuntuvat kostealta niskassa ja selässä.

Joku päivä manaat hiuksiasi, harmaa hiuskiehkura ohimolla, hiukset pitäisi pestä ja kuivata, IKÄVÄÄ HOMMAA.

Kun  hoitoni aloitettiin pyysin kampaaja siskoani leikkaamaan puolipitkät hiukseni lyhyeksi. Näin saisin hieman esimakua tulevaan. Lopputulos ei miellyttänyt minua. koska minulla ei koskaan ole ollut lyhyttä mallia. Siitä lähtien aloin pitämään pipoa päivin ja öin, halusin tottua tulevaan hiuksettomuuteen.

Tasan kaksi viikkoa ensimmäisistä sytostaatteistani se alkoi.
Perjantai-ilta,  olin menossa nukkumaan ja odotin unta. Aloin haromaan hiuksiani otsalta.....käteeni jäi tukko hiuksia. Tein saman liikkeen uudestaan, taas hiuksia sormissa. Nousin ylös sängystä, itkin. Vaikka tiesin, että näin tapahtuu en ollut tajunnut miltä se todella tuntuu.

Kun kävin suihkussa lattiakaivoon ilmestyi aina läjä hiuksia. Yritin naivisti kosketella varovasti hiuksia, jotta ne ei lähtisi. Niitä oli suussa, korvissa ja nenässä. Kun toinen siskoni tuli käymään annoin hänelle sakset käteen ja sanoin; "Tee se, leikkaa ne ihan klaniksi! Nyt ei tarvita ammattitaitoa tähän."

En katso itseäni peilistä, ilman pipoa. Vain pari kertaa muistaakseni olen pysähtynyt peilin eteen ilman päähinettä ja katsonut kasvojani, lopputuloksena hillitön itku. Eikö riitä, että sairastan vakavaa tautia, miksi sen pitää näkyä myös ulkoisesti?

Olen ostanut erilaisia päähineitä, mutta mitkään ei minun kasvoihini näytä hyvältä. Mutta onneksi on talvi aika, eikä hattu päässä oleminen ole oudoksuttavaa. Peruukkia en aio hankkia.

Miksi hiuksettomuus voi olla näin kova paikka minulle? Lasken päiviä milloin saan viimeiset sytostaatit ja hiusten takaisin kasvu voisi alkaa. Vaikka on mitä muotivillityksiä, miksi ei koskaan ole muotia olla kalju?
Mutta ajattelen myös toisia syöpä potilaita, ketkä ovat menettäneet hiuksien lisäksi jonkun raajansa. Ja entä teini-ikäiset, miltä kaljuus heiltä todella voi tuntua. Teini-ikä jolloin muutenkin on tarkka ulkonäöstään ja identiteetistään.

Ne ovat vaan hiukset ja ne kasvaa takaisin, tiedän. Mutta en voi itselleni mitään, en pysty olemaan murehtimatta hiuksettomuutta. En ole koskaan tajunnut, miten tämä voi invalidisoida näin paljon. Vältän ihmisten tapaamista, ja jos liikun jossakin teen mieluiten sen pimeään aikaan. Lisäksi päänahka on arka, jonka vuoksi päähineiden materiaali pitää olla erittäin pehmeää.

En pysty samaistumaan miltä tuntuu ihmiseltä, joka sairastaa alopeciaa.https://www.allergia.fi/iho/alopecia-areata/. He joutuvat kärsimään hiuksettomuudesta koko ikänsä.

Kun siskoni tapaavat minua, myös heillä on pipot päässä. En ymmärrä miksi, vaikka on niin leuto talvi? Vai paleleeko heidän päätä nykyään, sisätiloissakin? 

Tämä oli hiukset osa 1, varmasti kirjoitan vielä osan 2.
Olen päivitellyt blogiani harvakseltaan. Syy siihen on, etten osaa kirjoittaa tuntemuksiani. Nytkään en tiedä saanko välitettyä ajatuksiani mahdollisille lukijoille. En edes keksinyt tähän yhteyteen mitään kuvaa tai en edes halunnut yrittää keksiä.

8 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Hyvä teksti! Jos vain jaksat, kirjoitathan lisää. Pysähdyttävä, surullista, silmiä avaavaa ja rehellistä. Kiitos!

Unknown kirjoitti...

Kiitos Anna! Tämä teksti oli yli kolme viikkoa keskeneräisenä. Tuntuu, etten osaa laittaa tekstin muotoon ajatuksiani. Paljon on päässä vielä kirjoittamatonta tekstiä!

Sirkku kirjoitti...

Osaat. Mun ainakin tuli itku tätä lukiessa, eli jotain tuntemuksia välittyy tekstissä. Jatka kirjoittamista Lea, sää olet hyvä!

Anonyymi kirjoitti...

Sulla on kirjoittamisen lahja. Välität kirjaimilla tunteitasi aidosti, rehellisesti ja avoimesti. Tarina on surullista, mutta siihen eläytyy tosi vahvasti.

Unknown kirjoitti...

Kiitti Sirkku! Kirjoittaminen on vaan niin vapauttavaa.

Unknown kirjoitti...

Anonyymi, kiitos kommentistasi. Sanoja toisen perään, sitähän se on.

Anonyymi kirjoitti...

�� Iso syli ��
Tuija

Unknown kirjoitti...

Kiitos Tuija!