Torstai (2.11)
En koskaan pysty tekemään vastapalvelusta läheisilleni ja ystäville. En osaa kiittää heitä tarpeeksi, saamastani avusta.
Ei ole olemassa niin merkitseviä sanoja, joilla voin kiitollisuuttani korostaa........
Aviomieheni kuuntelee minua, jos haluan. Aina en halua kuitenkaan hänelle asiasta puhua, hän on siihen liian läheinen. Hän pelkää kysyä minulta asioita, jos hän sanoo jotain väärin. Mutta tiedän, että voin aina häneen tukeutua. Hänellä on paljon töitä ja väsyneenä kotiin tullessaan yritän olla pirteä enkä aina puhua vaan itsestäni.
Minulla on kaksi lasta. He halaavat minua, itkevät kanssani, ovat huolestuneita. Mutta miksi rasitan asioillani rakkaita lapsiani, en halua tehdä sitä heille.
Kaksi lapsenlasta, 5- ja 3- vuotiaat. Minun kultakimpaleet. He ovat usein Mummolassa, montakin yötä peräkkäin. Voiko ihanampaa roolia olla kuin Mummous? 3-vuotias timanttini kertoi omalle äidilleen; "Mummo on nyt tosi pipi. Laitan hänelle laastarin ja vien yläkertaan lepäämään".
Sisarukseni ovat minulle aina olleet erittäin läheisiä. Tiedän, että he kuuntelevat. Voin soittaa heille milloin vain, he "jaksavat" kuunnella. Viestit kulkee monia kertoja päivässä.
Muut sukulaiset, ystävät ja työkaverit, heiltä olen saanut apua. Olen todella kiitollinen heille. Vierailu, puhelinsoitto, tekstiviesti, Messenger viesti, kommentointi Facebook sivulleni....arvostan niitä kaikkia todella paljon ja ne yhteydenotot antavat minulle henkistä tukea. Olen saanut myös viestejä vierailta ihmisiltä blogisivuni kautta. Toivon, että voin olla jollekin vertaistukena.
Haluan jutella muiden kanssa myös muista asioista, en aina vaan itsestäni. Mitä heille kuuluu, mikä asia heidän mieltä painaa jne. Kenenkään oma suru ei ole väheksyttävää, se on oma sen hetkinen tunne.
Aina en jaksa vierailuja, mutta olen tällä hetkellä itsekäs ja sanon suoraan jos haluan olla yksikseni.
Meillä kaikilla on elämässämme vaikeuksia. En ole yksin surussani. Monet murehtivat, oli se sitten sairaus, avioero, leskeys, oman lapsen kuolema, lapsettomuus, rahavaikeudet, traumaattinen lapsuus........
Olen myös erittäin vihainen itselleni. Kuinka olen näin heikko henkisesti, miksi en osaa ajatella positiivisesti, toiveikkaasti, miksi rasitan muita murheillani, aivan kuin maailmassa ei olisi suurempia murheita? Kuinka moni äiti ja isä tälläkin hetkellä suree oman pienen lapsensa sairauden kamppailua.
Olen kuunnellut paljon musiikkia ja moni onkin linkittänyt minulle koskettavia lauluja.
Ellinoora, Elefantin paino
Kuuntele
Sanni, kelpaat kelle vaan
Kuuntele
Pitää osata ajatella positiivisesti, mutta aina en siihen pysty. Itken kun siltä tuntuu, olen toiveikas kun sen aika on. Kaikki on minulle vielä niin uutta, olenko vieläkin shokkitilassa? Minulla on oikeus tuntea sisimmäni mitä haluan!
Olen ollut yhteydessä Syöpäyhdistykseen ja sain heidän kautta tukihenkilön. Tarvitsen varmasti myös hänen apuaan.
Suomen Syöpäyhdistys, linkki
Te kaikki rakkaat tiedätte, ketä teistä tarkoitan. KIITOS.
4 kommenttia:
Hei, upeasti sanoit: "Minulla on oikeus tuntea sisimmässäni mitä haluan".
Just näin.. ja sepä onkin nyt jotenkin vapauttavaa, kun ei todellakaan tarvitse näytellä vahvempaa, positiivisempaa, tekoreipasta tai "kyllä se tästä" fiilistä ymym. Ja voi hyvällä omalla tunnolla ottaa vastaan läheisten ja ystävien hyviä tekoja. He todella haluavat nyt auttaa ja piristää monin eri tavoin.
Sitä ei kaipaa sääliä, mutta jotenkin ymmärrystä lohtua ja kuuntelijaa.
Niinkuin kirjoitit, mielellään kuulee myös heidän kuulumisia ja ongelmia. Totta. Huomaan näin itsekin.
Mutta ehkäpä jotenkin vaativammaksi voi heittäytyä lukuisten tutkimusten suhteen... esim. -- en halua/enkä kestä odottaa jotain tärkeää tähystystä neljä kuukautta. Tuntuu epäreilulta. Enkä kestä kuulla vain puhelimessa tai omakannasta tuloksia, vaan halu mennä nokatusten hematologin kanssa.
Ihan samoissa "synkissä vesissä" kun nyt ollaan, niin heittelen tähän sinulle välillä tekstiä -- ja tunnen hyvin paljon ymmärrystä.
Mieliala kummasti nyt vaihtelee; toisinaan on täysin down ja ykskaks taas "täältä tullaan elämä" ja "kaikki hyvin auringon alla" -- ihan kohta!
Eikö vain.. ja sitten tuo "kaik hyvin kohta" fiilis saa suuremman osan.
Toivon lämpöisesti sinulle nyt näin! Luotetaan!
Voi kun kivasti vastasit, kiitos! Luin tekstisi oikein monta kertaa. Ymmärrät näköjään tuntemukseni jos itselläsi samat ”vaiheet” menossa. Ollaan kuulolla!
Ei varmaan pitäis tällästä nyt tähän kommentoida,mutta. Minä tunnen ,etten ole tai koskaan osannut olla se läheinen joka lohduttaa ja kuuntelee. Nyt jos koskaan minun pitäis,mutta kun tuntuu etten osaa tai riitä. Mietin mitä helvettiä te syöpäpotilaat käytte läpi,kun tää on niin raskasta meillekkin. En osaa taaskaan sanoa muuta ,paljon voimia,tie on raskas toivon että tukijoita ja rinnallakulkijoita riittää.
Osaathan!! Juuri kirjoittamasi viesti oli upea, kiitos siitä.
Lähetä kommentti