Aamulla kello 6 lähden ajamaan Turkua kohti. Menen omalla autolla, koska joudun olemaan yhden yön osastolla toimenpiteen jälkeen. Pystyn varmasti ajamaan tiistaina itse pois Tyksistä.
Löydän "helposti" osaston, minne olen kutsun saanut. Odottelen osaston aulassa, että hoitajat ehtivät ottamaan minut vastaan. Laboratorion hoitajat tulevat luokseni ottamaan verikokeita, ottaja on nuori opiskelijatyttö. Hän saa näppärästi näytteet otettua, mutta miksi hän ei voi puhua potilaalle mitään?
Minut ohjataan potilashuoneeseen. Hetken kuluttua leikkaava lääkäri pyytää huoneeseensa, hän palpoi kaulaani ja miettii mikä imusolmuke olisi hyvä näytteeksi. Myös leikkausriskit hän käy rauhallisesti läpi. Hermot kulkevat niin lähellä leikkauskohtaa, että toispuolinen kasvohalvaus on mahdollinen, tosin erittäin harvinainen komplikaatio. Myös vasemman käden heikkous voi olla riskinä toimenpiteen jälkeen. Hän kertoo tekevänsä toimenpiteen yhdessä toisen erikoislääkärin kanssa.
Kaksi hoitajaa lähtevät kuljettamaan minua sängyllä samassa kerroksessa olevaan leikkaussaliin. Matkalla saliin hoitaja muistaa, että hän unohti antaa minulle esilääkettä. Heillä on tapana käyttää lääkkeenä Paracetamolia 2 g (onko sillä todella jotain merkitystä?) Vielä huomautus, jälkeenpäin hoitaja kertoi, että onneksi hän ei sitä minulle antanut, koska maksa-arvojeni vuoksi se ei ole minulle suotavaa. Olisihan se minun itsekin pitänyt tajuta.
Odotan leikkaussalin ulkopuolella olevalla käytävällä. Kello näyttää tasan 9. Leikkaussalin hoitaja pyytää minua siirtymään salin puolelle. Kävelen leikkauspöydälle.
He kysyvät vielä henkilötunnukseni ja nimeni. Olen tehnyt huomion, että tätä asiaa tarkistetaan aina joka paikassa, monessa tilanteessa, hyvä!
Rauhallisin ottein ja koko ajan asioita selittäen hoitajat valmistelevat minua toimenpiteeseen. Minuun kiinnitetään verenpainemittarin mansetti, happisaturaatio piuha, sydämen monitorointi "lätkät".
Iloisen näköinen anestesialääkäri esittelee itsensä ja kysyy mitä minulta on tarkoitus leikata? Ihmettelen kysymystä ja naurahdan, miksi sitä kysyt? Hän perustelee oudolta kuuluvaa kysymystään, että se on heidän vakio kysymys leikkaukseen tulevalta. Varmistus varmistuksen päälle, hienoa hoitoa!
Hän aloittaa työnsä asettamalla vasempaan käteeni kanyylin, Anestesialääkärillä on kolme eriväristä ruiskua kädessään ja hän kysyy leikkisesti, minkä värisen ruiskun haluat ensin. Haluan mielenkiinnosta tietää mitä lääkkeitä hän minulle suoneen antaa? Lääkäri alkaa luettelemaan lääkeaineiden nimiä; Propofoli.... en ehdi kuulemaan muiden lääkkeiden nimiä. Hoitaja asettaa maskin suuni lähelle ja pyytää hengittämään muutaman kerran syvään. Sanon, kuuluuko minun nyt nukahtaa?
Vieressäni oleva mieshoitaja puhuu minulle, olen heräämössä. Kysyn ensimmäisenä mitä kello on, huomaan saman tien itsekin kellon viisarit mitkä osoittavat yhtätoista.
Kokeilen kaulaani vasemmalta puolelta ja kysyn eikö dreeniä (laskuputki, mikä poistaa leikkausalueelta haavaeritteet) ole tarvinnutkaan laittaa. Ei tarvittu, hoitaja vastaa. Kysyn milloin pääsen takaisin osastolle, noin puolen tunnin päästä kuulemma.
Hetken päästä kokeilen taas kaulaani ja kysyn saman kysymyksen dreenistä. Totean saman tie, että taisin sen jo kysyä. Häpeän mielessäni, miksi kysyn samoja asioita uudestaan.
Minuutit kuluvat, haluan tietää myös että olenko puhunut heräämössä jotain ihan hassua. En kuulemma? Miten itse muistelen, että olen kysynyt; onko markkinoilla oleva geeli arpien häivyttämiseen käyttämisen arvoinen?
Klo 11.30 hoitajat osastolta tulevat noutamaan minua. He tähdentävät, että yksin et lähde liikkeelle vaan soitat apua. Lepään vuoteella ja nousen välillä sängyn reunalle istumaan. Nousen seisomaan ja sängyn reunasta kiinni pitäen koitan pysynkö pystyssä, hienosti menee. Lähden huoneessa olevaan vessaan, en varmasti pyydä apua, pärjään kyllä.
Noin kello 15 hoitaja ja lääkäri saapuvat luokseni. He pyytävät minua lääkärin huoneeseen, koska haluavat keskustella kanssani niin etteivät muut huoneessa olevat potilaat kuule. Voi ei, nyt saan varmasti huonoja uutisia, sanon ääneen.
Istahdan nahkaiseen kirkkaan keltaiseen tutkimustuoliin. Lääkäri aloittaa, leikkaus meni suunnitellusti. Kaksi näytettä on otettu. Ensimmäinen saatu kokonaan näytteeksi, toinen hajoaa preparoitaessa (käsitellessä). Lymfooma näytteet sekä jääleike otettu. Jääleikkeen vastaus patologin soiton mukaan, lymfooma (imusolmukesyöpä). Tarkemmat vastaukset tulevat noin viikon päästä, josta nähdään mm. lymfooman alatyyppi.
Silmissäni mustenee, heijaan itseäni edestakaisin, itken, aivan kuin ääneni olisi jonkun muun; "Voi helvetin helvetti, voi helvetti, tätä minä osasin sisimmässäni pelätä."
Toistan samoja lauseita; "Miksi minulla voi olla kaksi eri syöpää, miksi tämä voi olla mahdollista...." en pysty lopettamaan heijaavaa liikettäni.
Mukana oleva hoitaja halaa minua, tulee aivan kiinni minuun viereeni istumaan. Kyselen, kumpi syöpä oli ensin, mitä hoitoa minulle voi antaa, lääkäri sanoo rehellisesti ettei osaa vastata kysymyksiini.
Kerron lääkärille, että syy on minun, miksi en aikaisemmin osannut vaatia koepalan ottoa. Vaikka se ei minun elinaikaani pidennä, niin silti, miksi en itse aikaisemmin tehnyt asialle jotain? Puheeni ei ollut loogista, toistelin ainoastaan samoja sanoja, olin shokissa.
Koska minulla ei ollut dreeniä sain luvan lähteä kotiin. Laitan viestiä miehelleni, että hän tulisi hakemaan minut pois sairaalasta. Hän ja poikamme ovat töissä sairaalan lähellä, joten se onnistui hyvin, saimme samalla oman autoni pois T-sairaalan pihalta.
Olen levoton ja odotan, että mieheni saapuisi pian. Kerron hoitajalle, että menen pääovelle odottamaan miestäni. Hän ei anna lupaa siihen, hänen on nähtävä saattaja. Ymmärrän kyllä miksi, olin edelleen poissa tolaltani. Kerron itkun sekaisin sanoin hoitajalle kiitoksen hänen empaattisuudestaan. Mieheni saapuu ja pääsen kotiin.
4 kommenttia:
Lämmin kiitos sinulle Lea!
On ihanaa, kun kirjoitat niin avoimesti ja valtaisan hyvin, vaikka sydämesi on nyt täynnä puristavaa ja kuristavaa tuskaa ja vaikka mitä. Kirjoittamisen lahja heijastuu teksteistäsi.
Usein on tunne, että elämä on niiin epäreilua kuin vain olla voi. Ja myös tunne, että miksi miksi en vaatinut jne. Kysymyksiä, pähkäilyä -- ilman vastausta. Sepä just raivostuttaa ja tulee välillä "viha koko elämää" kohtaan -- niinkuin minulla. Joka en edes tiedä mihin tai kenelle sen kohdistaisin. Siksi minäkin kirjoitan ja kirjoitan. Ymmärrän sinuakin.
Sinun avoin tekstisi antoi minulle paljon, kiitos!
Olen menossa myös pet-kuvaukseen ja lukuisiin muihin tutkimuksiin. Järkyttävän hidasta kaikki. Ei koskaan voi sanoa, että "tunnistan tunteesi"... mutta nyt sanon kuitenkin.
Koska olen myös KLL-potilas ja kehoni reistailee ja reistailee.
Ja elämäkin näyttää olevan yhtä retkeilyä ja reistailua: Sileämpiä aurinkoisia kallioita ja sitten yks`kaks järkyttäviä rotkoja, jotka repii mielenkin.
Itketään kun itkettää -- ja sitten taas iloitaan vähän ajan päästä!
Uskon ja toivon todella näin! Luotan.
Kiitos viestistäsi. Olemme näköjään aivan samalla aaltopituudella, koemme samoja tuntemuksia.
Isälläni on KLL (hyvin hitaasti etenevä oli), joka toissa vuonna transformoitui diffusiksi b-solu lymfoomaksi. Hän sai R-CHOP sytostaatihoitoja 3 viikon välein 8 tiputuskertaa. Jo 3 kerran jälkeen suurinosa kasvainmassasta oli hävinnyt ja hoidot sujui hyvin vaikka veikin aina viikon päästä voimattomaksi ja väsyneeksi. Saavutettiin täydellinen hoitovaste ja remissio on nyt pysynyt kohta 1.5 vuotta. Myöskään KLL ei ole aktivoitunut. Sinä olet vielä nuorempi kuin isäni, hoidot ovat kovasti kehittyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Ei siis kannata Googletella ja lukea mitään vanhempia tutkimuksia ja artikkeleita. Kovasti tsemppiä hoitoihin! Tuo odottaminen ja epätietoisuus on sitä piinaavinta aikaa..
Kiitos kommentista Sinulle. Olen tosiaan lopettanut jo googlettamisen, vaikka sitä ensin innokkaasti tein. Niillä tiedoilla ei saa kuin päänsä vielä sekaisemmin.
Lähetä kommentti